Päivi Heikkilä-Halttunen: ”Jokainen kuvakirja on lapselle tietokirja.”

Filosofian tohtori, tutkija, kriitikko, kouluttaja – Päivi Heikkilä-Halttusen ansioluettelo on pitkä. Siitä löytyy kuitenkin yksi yhdistävä tekijä: lastenkirjallisuus.

Päivi on yksi Suomen johtavia lastenkirjallisuuden asiantuntijoita, jonka teos Lue lapselle! Opas kirjallisuuskasvatukseen ilmestyi vuonna 2015.

Päivi on ollut mukana valitsemassa Lukulumon suomalaista kirjatarjontaa, ja yhdessä Sirke Happosen kanssa kirjoittanut palveluun sisältyvän kirjallisuuskasvatusoppaan. Mutta miten Päivi päätyi lastenkirjallisuuden pariin ja mikä houkutti hänet mukaan Lukulumoon?

Miten päädyit lastenkirjallisuuden pariin?

Kiinnostukseni lastenkirjoihin heräsi varhain. Jo lukiossa huomasin, että vau, tätäkin voi tutkia. Yliopistossa kirjoitin uppiniskaisesti opinnäytetyöni lastenkirjallisuudesta, enkä ottanut kuuleviin korviini professorien vihjeitä siitä, että aihe voisi olla toinenkin. Nykyään toimin lastenkirjallisuuden tutkijana, kriitikkona ja kouluttajana. Olen myös Lastenkirjainstituutin julkaiseman Onnimanni-lehden päätoimittaja.

 

Entäpä Lukulumon?

Minun ei kauaa tarvinnut miettiä, lähtisinkö mukaan Lukulumon tekoon vai en. Sen luoma tasa-arvoisuus ja lapsen ehdoilla toimiminen miellyttävät minua. Pari vuotta sitten Suomeen tuli suuri maahanmuuttaja-aalto. Huomasin, että Suomessa tarvitaan toimintakuvioita varhaiskasvatukseen, lasten tukemiseen ja suomalaiseen yhteiskuntaan kotoutumiseen, ja Lukulumo vastaa siihen tarpeeseen kirjallisuuden kautta.

Olen valinnut palveluun tulevia kirjoja yhdessä Sirke Happosen kanssa, ja miettinyt, millä perusteella niitä nostamme mukaan. Olemme myös yhdessä kirjoittaneet kirjallisuuskasvatuksen oppaan varhaiskasvattajalle, jossa annamme mm. vinkkejä kirjakeskusteluihin.

 

Mitä vahvuuksia näet Lukulumossa – entä mietityttikö sinua jokin?

Olen tällainen vanhanaikainen lastenkirjallisuuden asiantuntija, jonka mielestä paras käyttöliittymä on paperinen kirja. Tällöin lapsi saa kuulla sivujen kääntämisen kahinan, ja vaikka pamauttaa kirjan kiinni, jos siltä tuntuu. Tietokoneet, sovellukset ja pelit ovat kuitenkin nykyään perusarkea, enkä tahdo niitä kieltää. Lukulumo voi sytyttää lapsen lukukipinän ja kannustaa lasta jatkamaan lukemista – ja innostamaan myös koko perheen samaan.

Olen aina tahtonut puhua kuvakirjallisuudesta – ja erityisesti suomalaisesta kuvakirjallisuudesta – tärkeänä osana taidekasvatusta ja lapsen sosiaaliseksi ihmiseksi kasvamista. Kaikki kirjat ovat lapselle tietokirjoja.

Kirjat ovat lapsille tärkeä keino päästä kiinni suomalaiseen tapaan olla ja elää. Ajatellaan vaikkapa Sanna Pellicionin Onni poika -kirjoja, niissä on suomalainen lapsiperhe ja suomalaista perheenviettoa. Se, että lapset halutessaan voivat kuunnella saman, tutuksi tulleen tarinan myös suomeksi mahdollistaa sen, että he voivat vähitellen päästä jyvälle itselle uudesta kielestä ja lähteä sitä kertaamaan ja harjoittelemaan. Juuri tämän näen Lukulumon vahvuutena: että hiljattain Suomeen kotoutuneet lapset saisivat kontaktin omaan äidinkieleensä ja ylläpidettyä sitä, ja samalla pääsisivät sisälle suomalaiseen yhteiskuntaan.

Lukulumossa on myös kytkös suulliseen tarinankerrontaan. Monissa kulttuureissa kertomukset ovat kulkeneet suusta suuhun, eivätkä niinkään kirjoitettuna.

 

Millainen rooli kirjallisuudella on varhaiskasvatuksessa?

Lastenkirjallisuudella on isot mahdollisuudet asenne- ja tunnekasvatuksessa, ja kirjallisuutta voidaan hyödyntää paljon nykyistä enemmän niin varhaiskasvatuksessa kuin kotonakin.  Kirjoissa on paljon piilotasoja ja viisautta, joka kiireiseltä lukijalta jää huomaamatta.

Nykyisin monista vaikeista, rankoista aiheista voidaan kirjoittaa lapsille kirjoja. Kirja voi auttaa yksinäistä lasta ja tarjota tukea ja kannustusta. On rohkaisevaa saada kuulla, että joku muukin on kokenut saman asian ja selvinnyt siitä. Kirjojen kautta myös lapsen ystävät voivat saada ymmärrystä siitä, että toinen on kokenut jotain traumaattista.

Mainitse jokin suosikkisi Lukulumon kirjoista?

Onni-poika saa ystävän on hieno kirja, osoitus siitä, että suomalainen yhteiskunta on nopealiikkeisesti lähtenyt reagoimaan pakolaisiin. Muistan, miten ihailin teemoiltaan hiukan samanlaista, kymmenisen vuotta sitten ilmestynyttä Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen -kirjaa. Siinä Mikko kutsutaan uuden, muualta Ruotsiin muuttaneen ystävän luo illalliselle. Mikko on hyvin vaikuttunut siitä, miten siellä on valkoiset pöytäliinat ja hienot astiat. Eli ruotsalaispoika ihailee muualta tulleen perheen kulttuurisia tapoja ja tapaa viettää erilaista arkea. Samalla tavalla Pellicionin kirjassa tuodaan samaa teemaa esille: miten voimme tulla toimeen ja auttaa toisiamme, miten huomaamme, miten paljon yhteistä meillä oikeastaan onkaan erilaisuuksista huolimatta. Pellicionin kirjassa teema ylettyy myös vanhempiin asti: myös lasten vanhemmista tulee ystäviä.

 

Mitkä ovat suomalaisen lastenkirjallisuuden vahvuudet?

Freesit väripinnat ja moderni ote, eräänlainen rohkeus. Suomalainen luonto on lisäarvo, jota varsinkin ulkomailla arvostetaan paljon.

Päivi Heikkilä-Halttunen on ollut mukana valitsemassa Lukulumon kirjoja.